En ole puristin, enkä puristi. Okei, tykkään ettei mehussani ole koiranpaskaa, mutta ripauksen sitruunaa kestän. Kritiikit ovat joissain piireissä osa kulttuuria niin kiinteästi, että se on oma taiteenlajinsa. Silloin sillä on myös omat koulukuntansa, vivahteensa ja sääntönsä. Mikä luokitellaan kritiikiksi ja mikä ei? Jos se auttaa kuluttajaa muodostamaan ennakkokäsityksen arvosteltavasta aktista tai taideteoksesta, niin kelpaa minulle. En ole puristi, tykkään rikkoa rajoja, sekoittaa taikinaan munan sijasta jauhelihaa. Älyttömistä innovaatioista suuri osa on älyttömiä ajatuksia, jotka joku on luovuuspäissään keksinyt yhdistää, jättänyt petrimaljat homehtumaan tai katsonut teleskoopilla “väärään” osaan taivasta.

Tässä ei ole mitään niin tavatonta, mutta Rumbassa julkaistu Jean Ramsayn juttu Mirel Wagnerista on sitä lyriikan appelsiinimehua, jossa on ripaus kritiikin sitruunaisia elementtejä. Minulle se toimi paremmin kuin yksikään teoreettinen kaikkitietävä keikka-arvio. Ramsayn artikkeli on kuin kohtaus kirjasta, jonka on Hemingwayn ja Vonnegutin äpärätytär kypsillä päivillään kirjaillut joogaretriitin liemipaussilla.

Sitä paitsi uskon Ramsayn horinoita viimeiseen pisteeseen. En ole kuullut tätä Saku Tuomisen ja The Guardianin ylistämää espoolaissäveltäjää livenä, mutta jopa tämän läppärin paskoista kaitsareista kuultuna nainen on lahjakas kuin pukki. Kiitos Kthulun, ettei hän ole erehtynyt Idolsin artistitappajamyllyyn. Joka Mirelistä ei pidä, on vakavan ADHD:n riivaama.

Tämä oli loivasti kritiikinomainen tarina loivasti kritiikinomaisesta tarinasta. Lisää sitruunaa mehuuni, kiitos.

Miten arvioida taiteellista auktoriteettia, vanhaa staraa, sympaattisen oloista herrasmiestä, “levymyynnillä mitattuna maailman menestyneintä popartistia?” Otto Talvio tekee sen näin.

Talvion lyhennettykin teksti on hyvä kuvaus Paul McCartneyn keikasta joulukuisella Hartwall Areenalla. Vieno ylistys veteraanirokkarille saa varmasti muissa kiireissä rypeneen fanin harmittelemaan poissaoloaan kaksin verroin. Hesarin kritiikkilinjassa Talvio tekee mukavan poikkeuksen, sillä en kykene lukemaan rivien välistä, pitääkö kriitikko “Pauli Mäkikartanosta” ylipäätään vai ei.

Aina niin hauskalla keskustelupalstalla toki nähdään puolueellista puskasta-ammuntaa. Kiihkoton kritiikki ajaa asiansa, mutta varsinaista väriä arvioon tuovat vasta Talviota ja McCartneyn keikkaa kommentoineet nimimerkkiläiset.

Oliko kritiikki hyvä vai ei? Oliko keikka hyvä vai ei? En tiedä kummastakaan.

Kirja, elokuva, teatteri. Kritiikkien kritiikissämme olemme saapuneet sen taidelajin äärelle, jota filosofi Arthur Schopenhauer piti ylväimpänä. Puhumme musiikista. Ja voiko tässä ylväyden olemuksessa olla sopivampaa kohdetta kuin tarkastella Tero Honkasalon arviota Kyussin albumista Welcome to Sky Valley.

Sanottakoon heti alkuun, että itse pidän Kyussin musiikista ujosti pieninä annoksina, ja vaikka Honkasalo vaikuttaa suoranaiselta fanaatikolta, olisi levy ansainnut paremman arvostelun. En nyt tarkoita sitä, etteikö Honkasalo kehuisi suosikkiyhtyettään, mutta lauserakenne, sivulauseen käyttö ja oleellisemmat perustelut levyn hyvyydestä ontuivat kuin Gregory House.

Sisältönsä puolesta arvio sopisi esimerkiksi Infernon nostalgianumeroon, eikä välttämättä kerro bändiä tuntemattomalle musiikinkuluttajalle paljoakaan siitä, kannattaako levyä kuunnella saatikka ostaa. Luojan kiitos, meillä on Spotify ja Youtube. Mutta toisaalta, tuskin moni Marja Tiuran cembalokerholainen edes alkaa lukea tätä kritiikkiä. Lukevat Nykypäivää roosan värisiä macaroneja maistellen. Ei siihen taustalle Kyuss sovi.

Tällä kertaa Roistoilla on arvoitavanaan Keskisuomalaisessa ilmestynyt Anu Puskan kritiikki uutukaisesta Kummeli-näytelmästä Maailmanlopun hautaustoimisto.

Bravo. Puska on sisäistänyt kritiikin merkityksen kaikessa kauneudessaan. Samaa en voi, ikävä kyllä, sanoa aivan kaikista varttuneimmista “asiantuntijoista”. Ehkä liian monta väliajalla nautittua viinilasia muodostuu ajan mittaan ureaksi hypotalamukseen. Puskan kritiikissä moinen ei näy, vaan se hipoo ytimekkyydessään täydellisyyttä. Ellen olisi tätä kyseistä teatteriesitystä nähnyt, Puskan tekstistä olisin saanut kaiken tarvittavan tiedon lipunostopäätöksen tekemiseen.

Lukekaa itse. Piste.

Tällä viikolla tarkastelemme kriittisesti sanomalehti Pohjalaisessa ilmestynyttä Anssi Lehtimäen kritiikkiä lehtimies Tintin seikkailuista tehdystä 3D-elokuvasta.

Lehtimäen aiemmista kritiikeistä kuultaa läpi oman mielipiteen puute, ja sama heikkous toistuu hänen yrittäessään kertoa lukijoille, oliko tämä kyseinen elokuva hyvä vai ei. Ilmeisesti kirkasotsaiset kulttuuri-ihmiset eivät olleet italialaisen sienirisoton maistelultaan ehtineet muodostaa näkemystään tästä elokuvasta, joten Lehtimäkikään ei sitä tee.

Tarinan kuvaus rajoittuu siihen, mistä seikkailu alkaa. Enemmänkin paukkuja käytetään teknisen toteutuksen tasoon, jolla kieltämättä 3D-animaatiossa on enemmän merkitystä kuin teepussirunoudessa. Kritiikki ei kuitenkaan ilmestynyt Tekniikan Maailmassa, eikä kukaan varmastikaan luule, että Spielbergin tasoinen ohjaaja tekisi Tintti-animaatiota Löytötavaratalon muovailuvahasta.

Lehtimäki kirjoittaa Tintistä eettisenä sankarina. Liekö kollegiaalisuudella jotain tekemistä tämän tulkinnan kanssa, sillä enemmänkin Tinttiä on kritisoitu eettisyyden puutteesta, mitä tulee esimerkiksi naisia ja eri ihmisrotuja kohtaan.

Erään päätelmän lukija voi kuitenkin Lehtimäen kritiikistä tehdä: vannoutuneen Tintti-fanin ei tätä elokuvaa kannata katsoa. Mitä ilmeisimmin se on samaa sarjaa kuin monista muistakin sarjakuvista tehdyt älyttömät Hollywood-versiot: turhan moderni, sieluton ja tylsä. Kiitos siitä, säästin itseltäni useamman euron. Ja pitäydyn lukemisessa, Finnkino pitäköön punaiset penkkinsä.